Monessa blogissa olen löytänyt haasteen,kertoa itsestäni enemmän.No,kai se on aika tulla kaapista ulos.

Meillä on siis kohtalaisen normi "suurperhe".Isä vm-70,äiti vm-75.Meidän lisäksi talossa metelöi 4 tyttöä,eli minun esikoiseni  esimurkku 11-v,meidän ensimmäinen yhteinen lapsi,ekaluokkalainen 7-v,ja sitten täältä löytyy meitin ensimmäinen "iltatähti" Tiki jolla ikää on 1v ja 3kk,ja pahnanpohjimmainen,iltatähti numero2 ikää kohta 3 kk.Karvaisia kavereita meillä on myöskin kaksi,kohta 4 vuotias bichoni rouva Wilma ja uusin tulokas keskikokoinen snautseri poika Ossi 11 viikkoa.Mulla on siis talo täynnä vauvoja,karvaisia ja karvattomia = )

Asumme omakotitalossa uudellamaalla, ja molemmat olemme tässä kaupungissa syntyneetkin, ja suurinosa suvustamme asustelee lähistöllä.

Olemme molemmat alkoholistiperheen lapsia,joten me ollaan kohtuudella joissakin asioissa himpun neuroottisia,ja pyritään siihen ,mihin kaikki vanhemmat pyrkivät,elikkäs olemaan parempia vanhempia kuin omamme meille aikoinaan.Tähän mennessä ollaan mun mielestä onnistuttu aikasta hyvin.Toivottavasti järki pysyy päässä jatkossakin.Omahistoria kiteytettynä pääkohdittain,isä juoppo,tällä hetkellä loppuelämänsä pyörätuolissa osittain dementoituneena vanhainkodissa,äiti luistelee raittiuden ja juopottelun välimaastossa,mummo oma tuki ja turva lapsuusaikoina ja joka jaksoi mut opettaa tekemään käsilläni käsitöitä sairastaa parkinsonin tautia,pikkusiskon väkivaltainen kuolema 5 vuotta sitten ja melkein nelikymppinen velipuoli joka leikkii olevansa kylän suurin adonis ja syyttää geenejään alkoholismistaan.Tästä rimpsusta päästään siihen,et mun lempi sanonta kuuluu:"se mikä ei tapa,vahvistaa"...muhun se pätee oikeinkin hyvin.Pidän itseäni hyvin järkevänä ja reiluna muita ihmisiä kohtaan ja inhoan ylikaiken fanaattisuutta sekä sitä et mua pidetään tyhmänä.Olen sairastanut 4 vuotta sitten lievän masennuksen,joka itseasiassa teki pelkästään hyvää,näin jälkikäteen pohdittaessa,se vahvisti mua lisää kun opin tuntemaan omat heikouteni.

Mun mieheni on mun paras ystävä tuki ja turva,sekä äärimmäisen kärsivällinen ja pitkäpinnainen mies,joka jaksaa tän emon kaiken maailman kotkotuksia ja ymmärtää mua parhaiten koko maailmassa.Kohta ollaan tallattu yhteistä polkua 9-vuotta ja toivon et loppuun asti tallustellaankin näin.

Tällä hetkellä itse olen äitiyslomalla ja tässä nyt pohdiskelen,josko sitä pystyisi vielä sitten jatkamaan hoitovapaalla edes vuoden etiäpäin,sillä en millään haluaisi laitta noita pikkuisia vielä hoitoon.Itselläni on vakituinen työpaikka elikkäs sellanen koiranvirka eli pikkupomo,alaisten asiakkaiden ja isojen pomojen välissä.Työ on stressaavaa, ja haastavaa,juuri sellaista josta mä pidän.Oon meinaan huomannut sen,että mulla on tapana kerätä itselleni hommia ihan läkähtymiseen asti.Mutta sitten jos hommia ei ole mä turhaudun ja muutun ilkeeksi, ja tietty masennun.

Nyt kuitenkin taitaa loppua kirjuuttelu hetkeksi tähän,kun nuorimmainen alkaa tuolla pinniksessä jo ähisemään.